Okei okei, tiedän maan, kaupungin ja perheen, mutta siihen se jää. Millainen koti miulla tulee olemaan, mihin klubiin mie kuulun, mitä koulua rupean käymään on vielä ihan avoinna. Tai ainakaan minä en tiedä niistä mitään!
Tämän pienen ahdistuksen poikasen kuitenkin pyyhkäisi nopeasti pois yksi ajatus. 'Tästä mie oon aina unelmoinut ja nyt se toteutuu.' Se asia, josta on nähnyt miljoonia unia, selannut satoja nettisivuja ja täyttäny kymmeniä papereita. Se asia, minkä eteen on tehnyt töitä. Voin sanoa käsi sydämellä, että vaihtoon lähtö on ollut miun ainut motivaatio opiskella, päästä lukioon ja selvitä siellä. Tämä on se asia mistä minä puhun kiilto silmissä.
Tähän asti oon ollu kavereita, läheisiä ja perhettä kohtaan asenteellä 'bohuu bitches, I'm going and you can't stop me, I ain't gonna miss you', koska vuosi on lyhyt aika, miun on pakko tulla tänne takas enkä myöskään ole ikävöivää ihmistyyppiä. Kai se on pakko myöntää, että miullakin on tunteet... Samoin kuin tuo tietämis asia, tämäkin tunne tuli aivan kulman takaa ja löi vasten kasvoja, kovaa. Kaverit menee syksyllä kouluun, minä en. Kaverit tanssii ensi vuonna wanhat, minä en. Kaverit on Suomessa, minä en. Tässä vaiheessa hakkasin päätä seinään ja huusin, ettei saa valittaa. En valita, olen helvetin onnellinen.
Kaikista pahin on kuintenkin 5v kummityttö, joka tarraa joka kerta lähtiessäni hänen luotaan jalkaan, käteen tai hyppää syliin huutaen: 'Eevi ei saa lähteä, minulla tulee ikävä, ei saa mennä, ikävä ikävä! Ei saa lähteä kauas, Eevi ei saa!' Vielä on helpottavaa selitellä, että en minä lähde kauas pois nyt, Eevi lähtee omaan kotiin, ei ole hätää.
#26
#26
