Nobody really cares if you're miserable, so you might as well be happy

Myönnän oon ehkä maailman huonoin blogi-ihminen, anteeksi siitä.
Mitä oon tehny viimeset 3 KUUKAUTTA, pääosin arkea. Rakastan miun arkielämää täällä. (paitsi kouluun heräämistä ja ainaista väsymystä) Mutta tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä on Cervantino 2014 en Guanajuato.

 

Cervantinon on aikalailla kuin Joenyö, mutta potenssiin 5000. Kaksi viikkoa kestävä tapahtuma, joka sisältää teatteria, musiikkia, taidetta ja historiaa ympäri maailmaa. Kauniita ihmiä joka puolelta Meksikoa ja maailmaa. Ette usko kuinka kivaa oli nähdä muitakin vaaleita ja sinisilmäisiä ihmisiä

  

Guanajuato on noin neljän tunnin ajomatkan päästä Mexico Citystä ja sitä ympäröi vuoret. Kaupunki on rakennettu laaksoon ja siksi keskustassa joutuu kävelemään ylämäkeen ja alamäkeen, hapot. Miulle mieleen tuli joku Välimeren maan rantakaupunki ilman sitä rantaa ja turistirysän henkee. Paljon pieniä putiikkeja ja kujia, aurinko paistaa kun viimestä päivää ja ihmiset hymyilee.

Rakastuin tähän kaupunkiin ihan täysin. Oikeasti.

Matkassa oli siis veli Davidin (vasen), Cuau, Ernesto ja Cuaun tyttöystävä Brenda. Oltiin myös paljon toisen kaveriporukan kanssa ja hilluttiin vaikka missä. Huippu porukka kokonaisuudessaan.

My heart is overwhelmed

Oon kirjottanu tän tekstin enemmän ku viikko sitte ja tuntuu tosi oudolle lukee omaa tekstii tällä tavalla. Tällä hetkellä tuntemukset on erittäin selkeät, rakastan olla täällä.

En oo vielä oikein kertonu mitä on tapahtunu maaohjelman jälkeen.

Ensinnäkin tuntuu, että siitä ois ikuisuus kun lähin Suomesta. Aurinkoisesta Helsingistä, Joensuusta ja rakkaista, vaikka täällä oon ollu vasta 42 päivää. Aika menee niin nopeesti, mutta ei silti liiku mihinkään.

Acapulcon lämmöstä ja ihanuudesta, kun kotiuduttiin Cuautitlán Izcalliin (Mexico Cityn metropolialue=koti) alkoi oikea rutiineihin tottuminen. Milloin ja mitä syödään, minne ja millä mennään ja minne ylipäätään saa mennä. Kävin ensimmäisessä Rotarykokouksessa ja näyttämässä Rotaracteillekkin naamaa. Tavannu poikien kavereita, käyny synttäreillä, tutustunu paljon uusiin ihmisiin ja saanu huippuja kavereita.

Fiiliksien sekamelska on ollu aika mieletön. Ei ole ollut varsinaista ikävää kotiin, mutta pari kertaa on tehnyt vain mieli pakata laukut ja lähtee takas. Tää on varmasti ihan kaikille vaihtareille tuttu tunne. Kieli on hepreaa, kukaan ei ymmärrä, autoja on liikaa, et tiedä miten olla, kahvi on pahaa, 'haluun sun viereen', kiipeli. Sitten nukut yön yli ja kaikki on toisin. Rakastat opetella kieltä, ihmiset on aivan mahtavia, ihanan lämmin, kaikki on uutta, jännää, isoa ja ruoka on taivaallista. Ihmettelet vaan, että miks ihmeessä oisit eilen halunnu lähtee kotiin, en mie ikinä enää haluu Suomeen.

Oon ollu nyt siis kaks viikkoo koulussa ja voin sanoo, että on erilaista kun Suomessa. Kyllä, miulla on koulupuku, mutta miulla ei oo vielä kaikkia osia siitä, joten en vielä pistä kuvaa. Kouluruokaa ei oo, kioski löytyy, opettajat ei puhu enkkuu (paitsi luokanvalvoja ja enkunope), koulukaveritkaan ei puhu hirveesti enkkuu joten espanjaa on opittu ihan kiitettävästi. Oon ihastunu meksikolaisiin ihan hirveesti, vaikka ihmetyttää miten nää jaksaa laulaa, tanssii, huutaa ja nauraa kokoajan. Ajatusmaailmoiden törmäämisiltä en oo välttyny ja monta kertaa oon joutunu selittämään miksi en halua naimisiin, miksi en tykkää lapsista, eikä minulla ei ole mitään homoja ja lesboja vastaan.

Mexico, te amo!

#onnellinen

If you're waiting for a sign this is it

Acapulco, The Pacific Ocean

MAAOHJELMA

Meidän maaohjelma oli huippu. Kierreltiin ympäri Mecixo D.F, käytiin veneretkellä ja Teotihuacanin pyramideilla. Ihanat vaihtarit, mi chicas y chicos. Oon ollu hostperheessä nyt neljä päivää ja rakastan tätä perhettä.